Päämäärät liittývät melko kiinteästi unelmiin, molemmat toimivat ainakin osittain alitajunnassa. Unelmat ja lupaukset sen sijaan ovat melko kaukana toisistaan, vai ovatko sittenkään? IHmisen mieli on hyvin monimutkainen, ja päämäärämme saattavat liittyä kiinteästi unelmiimme ja lupauksiimme. Nämä kolme ovat mielenkiitnoinen yhdistelmä. Seuratako unelmaansa ja lähteäkö maailmanympärysmatkalle vai noudattaako lupaustaan ja käydä koulut kunnialla loppuun? tällöin täytyy miettiä, kumpi on unelma, kumpi lupaus. Maailmanympärysmatka saattaa olla lupauskin, kenties lapsuudessa leikkikaverille tehty lupaus, joka nyt on jo unohdettu. Koulun loppuun käyminen voi olla unelma, tosin täytyy olla varma että se on nimenomaan se oma unelma eikä vanhempien unelma josta on tehty sinunkin unelmasi. Koulun loppuunkäyminen on kuitenkin todennäköisesti päämäärä, mutta onko se pakko toteuttaa heti? Mikäli on luvannut, voiko lupausta siirtää? Mikäli ei, voiko sen toteuttaa, onko se hyvä päämäärä? KAnnattaako sellaista luvata?

Luvata ei kannata, jos ei ole varma. Lupauksen pettäminen on paha juttu, ainakin jos kyseessä on tärkeä asia. Minä olen pettänyt lupauksiani, korjaillut tekemääni väittämällä, etten koskaan luvannut mitään. MInä myös syytän ihmisiä herkästi lupauksen rikkomisesta, vaikka vallan hyvin tiedän, ettei mitään sellaista ole koskaan luvattu. Se on erinomainen keino, varsinkin jos toinen ei muista lupauksiaan, saada joku tekemään jokin tietty asia. Mutta väärin se on, vai onko loppujen lopuksi? Se riippuu niin paljon ihmisestä ja siitä, mitä panee toisen tekemään lupauksen perusteella.

Olen tänään yli- filosofisella tuulella, ja ajatus virtaa liian nopeasti. olen siis pahoillani jos jokin jäi epäselväksi tai jops selitin liian vaikeasti. Sellainen minä olen.

Unelmat. Niin, unelmat ovat kummallisia. Kaikillahan niitä on, ja joidenkin haaveet jopa toeutuvat. Se on sinänsä ihan suhteellisen reilua, varsinkin, jos ihminen, jonka unelmat toteutuvat, on hyvä tyyppi. Tekevätkö unelmat sitten onnelliseksi? Eivät, aina ainakaan. Minun eräs unelmani toteutui, kahden vuoden haave, ja kun es oli toteutunut, elämä muuttuikin äkisti hyvin hankalaksi. Jouduin miettimään entistä enemmän, valvoin öisin pitempään sängyssä kieriskellen ja meitin kaikenlaista. JA unelmoin hieman lisää. Noh, ne lisäunelmat eivät koskaan toteutuneet, ja ehkä hyvä niin. Saattaisin vieläkin maata öisin sängyssäni silmät auki pähkäilemässä elämääni, elleivät tietyt asiat olisi tapahtuneet ja sattumoisin lopettaneet unelmani.

En tietenkään lakannut kokonaan unelmoimasta, enhän toki. Se nyt vasta olisi ollut typerää. Tottakai minä yhä unelmoin, nyt vain eri asioista. Mistä minä sitten unelmoin? Se riippuu hyvin paljon päivästä. Toisinaan en unelmoi melkein mistään, jos minulla on huono päivä. Hyvinä päivinä unelmoin tulevasta elämästäni, siitä elämästä, milloin minä saan ihmeitä aikaan ja minua kunnioitetaan. Toki minua kunnioitetaan nytkin, ei vain tarpeeksi. Jos minut tapaa kadulla, ei varmaankaan ajattele, että tuon ihmisen minä haluan tuntea, että tuo ihminen vaikuttaa mielenkiintoiselta. Sellainen minä olen, väritön ja huomaamaton. Mutta unelmani eivät ole värittömiä, ne suorastaan pursuavat värejä.

Unet, ovatko unet sitten unelmia? Ehkäpä. Jos oletamme, että unet ovat unelmia, minä siis unelmoin leikkaavani siskoltani korvat pakon edessä, kun hän on itse sitä pyytänyt. Minä unelmoin, että saan syljeskellä limaisten olioiden päälle, jotta ne kuolevat. Minä unelmoin joutuvani olemaan viikonlopun ilman ruokaa, koska olen unohtanut eväät. Ei, ehkä unet eivät sittenkään ole unelmia. Ehkä ne ovat alitajuisia unelmia, ehkä alitajunnassamme piileskelee julma pikku piru, joka ohjaa meidät näkemään unia raaoista ja inhottavista asioista tavoitteenaan saada meidät sekoamaan, kun emme kestä uniemme painoa, kun luulemme niiden olevan unia.

Minä lähden nyt syömään, ja toivon, etten joudu palaamaan tämän vuoden tapahtumiin ensi vuoden puolella. Ensi vuonna en puhu menneisyydestä laisinkaan, vain siitä hetkestä. Ehkä niin, ehkä ei.

-meeleolu